Tämä ei ole tankotanssia!

Hanna Haapanen kirjoitti suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestön InSane-lehteen treeniviikonlopusta 18.–19.2.

18.2.2012

Simppa vetää alkulämmittelyn, ja riemastun jälleen kerran Simpan krebaamaan yllyttävistä musiikkivalinnoista. Lankutusta, punnerruksia, kaikkien kehon osien pyörittelyä. Pian tunnelma vaihtuu täysin ja tehtävänä on olla ameeba, joka imeytyy lattiaan ja liikkuu sitä pitkin salin päästä toiseen. Minun ameebani ajautuu vähän väliä hakoteille, eli törmäilen seinään.

Kokeilemme koko porukalla liikelaatuja, joita olin harjoittelemassa viimeksi pienemmällä porukalla. Jotain on ehkä hautunut jossakin, mutta edelleen tuntuu vaikealta löytää oikea tapa liikkua. Se on ihmisen keho, ei tanssijan keho. Kun nojaat, niin nojaa. Tämä ei ole tankotanssia. Harjoittelu tuntuu sujuvan parhaiten silloin, kun ei mieti, miltä liikkeen pitäisi näyttää. Heti kun teemme pienissä ryhmissä ja muut katsovat, alan miettiä liikaa ja menetän täysin tuntuman siihen, miltä liike äsken tuntui.

Kuorolaiset pääsevät loppuajaksi Ringan erityisopetukseen. Juoksemme kädet ylhäällä ja mölisemme kaikki vokaalit läpi, yksi hengitys per vokaali. Sitten heitämme palloa (tai siis epäonnista mandariinia) ja huudamme, minkä jälkeen painimme kaverin kanssa ja huudamme. Tarkoituksena on löytää luonnollinen, kropasta tuleva ääni. Primitiivinen olo tuntuu ainakin löytyvän.

19.2.2012

Lämmittelyssä ameebani vierii tänään ohjaajien syliin. Pääsemme kehittymään jo eläimiksikin: Tunne leijonan olemus vartalossasi. Kirahvin. Apinan. Koalan. Strutsin. Käärmeen. Keksi oma eläin. Kaikki suhtautuvat tehtävään asiaankuuluvalla vakavuudella, ja yksi poika on aivan hiestä märkä heti alkulämpän jälkeen.

Kuorolaiset jatkavat Ringan ohjauksessa. Tällä kertaa vokaalit pitää mölistä kolme kertaa putkeen, edelleenkin kädet ylhäällä ja juosten. Hymy alkaa hyytyä. Niin mikäs tässä oli se pointti? Sattuu! Päivän lempiharjoituksiani ovat samurai-taisteluhuudot, pulukurlaukset ja rytmi-impro. 

Kuoroharjoitusten päätteeksi katsomme, mitä tanssijat ovat saaneet aikaan. Suvut ovat jakautuneet riitelemään ja vihaa kihistellään oikein kunnolla. Vihanpito kuitenkin lopetetaan pian halailuun ja kaverin hellimiseen, eli jokainen saa kokovartalohieronnan pitkän viikonlopun päätteeksi. Pieni vinkki Montagueille ja Capuleteille: make massage, not war! 

Kuvat: Jiri Halttunen

Teksti: Hanna Haapanen

Kuumetta

Romeo ja Julia on kuumeisessa vaiheessa. Kun esiintyjät on valittu ja roolit viimeinkin jaettu, kukin työryhmän jäsen voi ruveta keskittymään omaan tehtäväänsä. Harjoitukset käynnistyvät, ryhmän voima ja luonne alkavat pikkuhiljaa näkyä.

On lähes maagista katsottavaa, miten hajanaiset elementit — musiikki, koreografiset ideat ja esiintyjien oma mielikuvitus — törmäävät harjoitussalin lattialla. Mikä energia näissä nuorissa vaaniikaan. Se välkähtelee heidän silmissään, saa ponnistukseen jännittyneet lihakset värisemään. Sen tuntee yhtä lailla räjähtävissä liikkeissä kuin liikelakeja uhmaavissa stilleissä. Sen kuulee heidän naurussaan ja hengästyneissä kuiskauksissaan.

Miten usein sitä toivoisi että koko tämän prosessin, tämän matkan tyhjästä paperista ja hiljaisuudesta kaikkien hikipisaroiden, intohimoisten keskustelujen, ryhmässä koetun ilon sekä unettomien öiden halki valmiiseen esitykseen, saisi yleisön nähtäväksi ja kuultavaksi. Katsojat näkevät vain lopputuloksen, tarinan kahden veronalaisen nuoren rakkaudesta vihan ruostuttaman sotatantereen keskellä. Mitä muita tarinoita meillä olisikin kerrottavaksi, ne jäävät aistittavaksi korkeintaan syvänä pohjaäänenä, kun esitys elää yleisön edessä.

Ehkä ne tosiaan kuitenkin voisivat olla kaikkien koettavissa? Siinäpä päämäärä. Nyt takaisin musiikin kimppuun. Tästä kuullaan vielä!

- Antti Viitamäki