Istun luokassa ja katson filosofian kokeen kysymyksiä. Kaksi pitäisi valita, enkä osaa vastata yhteenkään kunnolla. Venytän käsiäni taaksepäin, haukottelen ja katson kattoon. Pystyisiköhän lampussa roikkumaan? Miltähän näyttäisi, jos kiipeisin istumaan videotykkitelineen päälle? Sieltä voisin ojennella jalkoja ja käsiä. Entä jos tekisin pöydistä jonon, juoksisin sitä pitkin ja lopulta hyppäisin kaapin päälle? Siellä mahtuisin tekemään kuperkeikan. Palaan takaisin filosofiaan ja piirrän marginaalit konseptin reunoille. Kumarrun nostamaan pudonnutta pyyhekumiani. Voisinkohan kiemurrella tämän tuolin ympärillä koskematta maahan?
Kävelen bussipysäkiltä kotiin ja väistelen sateen jälkeen jalkakäytävälle nousseita matoja ja kotiloita. En halua astua yhdenkään niistä päälle, joten kiipeän kaiteelle ja tasapainoilen sitä pitkin loppumatkan.
Seison leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ja kehun hoitolapseni tekemiä hiekkakakkuja. Kaksi lasta istuu keinulaudalla yrittäen saada sen tasapainoon. Mitä jos yllättäisin nyt kaikki ja hyppäisin keinulaudan kautta tuon sadekatoksen päälle ja sieltä edelleen tuolle isolle kivelle ja sieltä hyppäisin ja takertuisin tuohon toteemipaaluun? Entä jos kiipeäisin toteemipaalun huipulle? Jos olisin kiinalainen voimistelija, voisin tehdä siellä jalannostosarjan ja pari piruettia.
Jos Pilvi on hurmoksessa, niin minä olen vähintäänkin hämmentynyt. Mistä tuli tämä äkillinen tarve kiipeillä kaikkialla? Miksi minä, aina korkeita paikkoja pelännyt, omista voimistaan epävarma balettityttö haluan yhtäkkiä kiivetä puuhun lukemaan historian kokeeseen? Lukitsin ajatuksen kesällä koittavan 18-vuotissyntymäpäiväni lykkäämisestä, kun havahduin junan puhelinkopista kiipeilemästä eri tavoilla sinne asennetun pienen pöydän päälle. Pöytä irtosi seinästä ja minä liukenin paikalta. Vessaan jonottanut mummo katsoi pakoani äkäisesti.
Syytän tätä proggista kiipeilyinnostani. Mutta kiitän siitä, ettei Ainolan telineillä kiipeilyä katsota äkäisesti. Ellei sitten jotenkin onnistu hajottamaan systeemiä. Viime jouluna ajattelin aloittaa aikuistumisen. Nyt ajattelin siirtää sen ensi syksyyn.
Teksti: Ida Martikainen
Kuva: Aapo Kahilainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti