Kävin joitakin päiviä sitten läpi näytelmän laulut ja laulumelodiat. Totesin, että kaikki A-, B- ja C-osat, sillat ja välikkeet sekä dialogien yksittäiset teemat yhteenlaskettuna eri melodioita on pitkälti toista sataa. Kahden tunnin läpisävellettyyn musikaaliin mahtuu tavaraa!
Osa teemoista muistuttaa toisiaan, ovat tavallaan serkuksia. Jossain määrin tämä johtuu siitä että minulla kuten muillakin säveltäjillä on tiettyjä leimallisia piirteitä, mutta ennen kaikkea siitä että musikaalit siinä missä sinfoniat ja oopperatkin ovat kokonaisuuksia. Tietty yhteneväisyys on välttämätöntä, jotta tarina tuntuu pysyvän samassa maailmassa.
Joka tapauksessa selkeä suunnitelmani oli käyttää toisessa näytöksessä paljon samoja melodioita uudestaan. Eri tavoin, eri yhteyksissä, takavasemmalta yllättäen, mutta kuitenkin suurta kuvaa täydentäen. Luonnollisesti myös täysin uusia teemoja ja lauluja esitellään, mutta selvästi ensimmäistä näytöstä vähemmän.
Olen ajoittain aprikoinut, mikä mahtaa olla katsojan (no, kuulijan) reaktio jos hän tunnistaa melodian kuullessaan sen toistamiseen.
Harvan ihmisen muisti tosin palvelee häntä ihan niin hyvin.
Jos kiinnostaa antautua pieneen testiin, katsokaa ilman
ennakkoajatuksia oheinen ote Milos Formanin mainiosta
elokuvasta Amadeus:
Pysäyttäkää video kohdassa 5:02 ja miettikää.
Laajemman kokonaisuuden toistumisen havaitsee jo varsin moni, varsinkin jos laulun esittää sama henkilö tai jos sanat ja tausta ovat samankaltaisia.
Samankaltaisuuden on tarkoitus sitoa maailmaa yhteen lähinnä alitajuisesti. Sinällään kuulijan ei siis ole mitään syytä pystyä tietoisesti tunnistamaan jo kuultuja teemoja. Mutta mikä mahtaa olla reaktio silloin kun näin sattuu käymään?
Voiko se ilahduttaa jotenkin erityisesti: "Haa, tämä melodia oli aiemmin siinä kohtauksessa, onpa mukavan ironista/kaunista/ valaisevaa!"
Tai voiko se tuntua jopa tylsältä tai ärsyttävältä: "Miksi he laulavat samaa juttua uudestaan? Eihän mikään bändikään soita keikalla samoja biisejä useampaan kertaan!"
Eihän musikaalissakaan tavata laulaa täsmälleen samaa laulua uudestaan — vähintäänkin sanat ovat yleensä toiset. Mutta on kai tuollainen reaktio mahdollinen, varsinkin jos kyseinen laulu ei satu olemaan mieleen.
Itse en yleensä tunnista melodiaa kolmannellakaan kuulemalla, joten katsoessani musikaalia tai oopperaa ensimmäistä kertaa monet tuollaiset jutut menevät minulta täysin ohi. Mutta minusta onkin äärimmäisen kiehtovaa kuunnella musikaaleja useita kertoja putkeen ja jäljittää tekijän tai tekijöiden ajatuksenjuoksua.
On musikaaleja, joissa useimmat melodiat käytetään kahteen kertaan. Taidonnäyte parhaasta päästä on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen Jesus Christ Superstar, jonka muuten voi bongata loppukesästä Lahdessa. Lisähauskuutena mainittakoon, että Lahden Sinfoniaorkesterin toteuttamassa teatterillisessa konsertissa on mukana kolme Romeossa ja Juliassa lavalla nähtävää esiintyjää!
On myös musikaaleja, joissa samoja melodioita ei juuri uudelleen kuulla, lukuun ottamatta koko näytelmän sitovaa teemaa joka sitten soikin lukuisia kertoja näytelmän kuluessa. Tästä hyvinä esimerkkeinä käyvät Webberin ja Ricen Cats sekä Stein, Bock & Harnickin Viulunsoittaja katolla, jota muuten pääsee kuulemaan tänä kesänä Jyväskylän Kulissi-teatterissa, vain kilometrin päässä meidän esityspaikastamme.
Musiikillisesti kaikkein hienoimpia ratkaisuja ovat mielestäni sellaiset yllättäen esiin nousevat teematoistot, jollaisia löytyy todella paljon Ulvaeus & Anderssonin ja Tim Ricen tekemästä Chess-musikaalista. Chess onkin suuri suosikkini, tästä nimenomaisesta syystä. Tuhannenkin kuuntelukerran jälkeen saatan hoksata jotain aiemmin sivuuttamaani.
Odotan innolla, miten Romeo ja Julia otetaan vastaan. Työryhmän keskuudessa tuntuu olevan suunnaton luottamus niin musiikkiin kuin koko esitykselliseen kokonaisuuteenkin. Moni laulu on esiintyjien mukaan jäänyt päähän kertakuulemalla. Eikös... Eikös sitä sellaista biisiä sanota hitiksi?
Teksti: Antti Viitamäki
Kuvat: Aapo Kahilainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti