Akrobatiastako arkea?

Istun luokassa ja katson filosofian kokeen kysymyksiä. Kaksi pitäisi valita, enkä osaa vastata yhteenkään kunnolla. Venytän käsiäni taaksepäin, haukottelen ja katson kattoon. Pystyisiköhän lampussa roikkumaan? Miltähän näyttäisi, jos kiipeisin istumaan videotykkitelineen päälle? Sieltä voisin ojennella jalkoja ja käsiä. Entä jos tekisin pöydistä jonon, juoksisin sitä pitkin ja lopulta hyppäisin kaapin päälle? Siellä mahtuisin tekemään kuperkeikan. Palaan takaisin filosofiaan ja piirrän marginaalit konseptin reunoille. Kumarrun nostamaan pudonnutta pyyhekumiani. Voisinkohan kiemurrella tämän tuolin ympärillä koskematta maahan? 

Kävelen bussipysäkiltä kotiin ja väistelen sateen jälkeen jalkakäytävälle nousseita matoja ja kotiloita. En halua astua yhdenkään niistä päälle, joten kiipeän kaiteelle ja tasapainoilen sitä pitkin loppumatkan. 

Seison leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ja kehun hoitolapseni tekemiä hiekkakakkuja. Kaksi lasta istuu keinulaudalla yrittäen saada sen tasapainoon. Mitä jos yllättäisin nyt kaikki ja hyppäisin keinulaudan kautta tuon sadekatoksen päälle ja sieltä edelleen tuolle isolle kivelle ja sieltä hyppäisin ja takertuisin tuohon toteemipaaluun? Entä jos kiipeäisin toteemipaalun huipulle? Jos olisin kiinalainen voimistelija, voisin tehdä siellä jalannostosarjan ja pari piruettia. 

Jos Pilvi on hurmoksessa, niin minä olen vähintäänkin hämmentynyt. Mistä tuli tämä äkillinen tarve kiipeillä kaikkialla? Miksi minä, aina korkeita paikkoja pelännyt, omista voimistaan epävarma balettityttö haluan yhtäkkiä kiivetä puuhun lukemaan historian kokeeseen? Lukitsin ajatuksen kesällä koittavan 18-vuotissyntymäpäiväni lykkäämisestä, kun havahduin junan puhelinkopista kiipeilemästä eri tavoilla sinne asennetun pienen pöydän päälle. Pöytä irtosi seinästä ja minä liukenin paikalta. Vessaan jonottanut mummo katsoi pakoani äkäisesti.

 

Syytän tätä proggista kiipeilyinnostani. Mutta kiitän siitä, ettei Ainolan telineillä kiipeilyä katsota äkäisesti. Ellei sitten jotenkin onnistu hajottamaan systeemiä. Viime jouluna ajattelin aloittaa aikuistumisen. Nyt ajattelin siirtää sen ensi syksyyn.

Teksti: Ida Martikainen

Kuva: Aapo Kahilainen

Puvustaja herää kesään

Alkutalven olen vielä horteessa, treenejä on harvakseltaan ja koska taiteellinen työryhmä on jakautunut useampaan kaupunkiin, yhteinen suunnitteluaika on kortilla. Sitten tulee toukokuu, ja treenejä alkaa olla melkeinpä päivittäin. Siinä vaiheessa puvustajakin havahtuu: kuukausi aikaa ja 40 ihmistä, joille pitäisi olla jotain päällepantavaa. Osalle vielä paria erilaista mallia. Ensin pitäisi olla paljon ideoita ja sitten ommella hullun lailla.

Mistä siis aloittaa? Valitettavasti tällaisissa harrastajateatteri hommissa työryhmä on monesti enskarin jälkeen niin puhki, että loppusiivous jää tekemättä. Tämä tarkoittaa sitä, että kun puvustaja saapuu puvustoon aloittaakseen hommat, ensimmäiset kerrat menevät puhtaasti siivouksen parissa. Vastaan vyöryy vuorellinen vaatteita, jotka olisi saatava omiin laatikoihinsa, ensin on kuitenkin laitettava laatikot hyllyssä omille paikoilleen. Tavaran määrä pienissä tiloissa lisääntyy jokaisen esityksen myötä, joten jossain vaiheessa on ruvettava karsimaan. Kuinka monta laatikollista naisten korkokenkiä yksi teatteri tarvitsee? Laitan laatikollisen poistoon -tervetuloa tekemään löytöjä Ainolan kirpparille 9.6. klo 12-16.

Pitkin kevättä olen haalinut vaatteita ja materiaalia lähinnä kierrätyskeskukselta. Varsinkin ensimmäisillä kerroilla ostoskärry tuli tupaten täyteen, ja myyjillä riitti ihmettelemistä. Vai mitä itse ajattelisitte ihmisestä, joka saapuu kassalle mukanaan seitsemät mustat housut, kymmenen valkoista paitaa, kahdeksan punaista kauluspaitaa, 15 paria pikkulasten sukkia, noin 12:ta aavistuksen eriparista bikinyhdistelmää, seitsemän keskenään samanlaista kravattia, kokoilma vöitä ja huiveja, sekä pussillinen nappeja ja henkselin päätyjä? Rehellisyyden nimissä en ollut silloin itsekkään vielä aivan varma mihin ne kaikki päätyisivät. 

Tänä aamuna olen vetreyttänyt aivojani miettimällä miten frakkiliiviin lisätään rinta- ja vyötärömuotolaskos. Eli kuinka tuosta perinteisesti melko kaksiulotteisesta vaatekappaleesta saadaan muodikas 3D- versio kurvikkaampaa sukupuolta varten. Kopioi kaava, leikkaa paloiksi, ja koita liimata uudelleen yhteen niin, että oikeisiin kohtiin tulee lisää tilaa mutta vaatteen ääriviivat pysyvät entiselläään. Hetkisen siinä harmaat aivosolut hakivat tukea toisistaan, ennenkö paperille ilmaantui jonkinlainen muodostelma. Sitten vaan ompelemaan protokappaletta ja sovittamaan sitä esiintyjälle illalla treeneissä. 

Teksti: Raisa Pylkkö
Kuvat: Raisa Pylkkö & Aapo Kahilainen

Hit and miss se on?

Kävin joitakin päiviä sitten läpi näytelmän laulut ja laulumelodiat. Totesin, että kaikki A-, B- ja C-osat, sillat ja välikkeet sekä dialogien yksittäiset teemat yhteenlaskettuna eri melodioita on pitkälti toista sataa. Kahden tunnin läpisävellettyyn musikaaliin mahtuu tavaraa!

Osa teemoista muistuttaa toisiaan, ovat tavallaan serkuksia. Jossain määrin tämä johtuu siitä että minulla kuten muillakin säveltäjillä on tiettyjä leimallisia piirteitä, mutta ennen kaikkea siitä että musikaalit siinä missä sinfoniat ja oopperatkin ovat kokonaisuuksia. Tietty yhteneväisyys on välttämätöntä, jotta tarina tuntuu pysyvän samassa maailmassa.

Joka tapauksessa selkeä suunnitelmani oli käyttää toisessa näytöksessä paljon samoja melodioita uudestaan. Eri tavoin, eri yhteyksissä, takavasemmalta yllättäen, mutta kuitenkin suurta kuvaa täydentäen. Luonnollisesti myös täysin uusia teemoja ja lauluja esitellään, mutta selvästi ensimmäistä näytöstä vähemmän.

Olen ajoittain aprikoinut, mikä mahtaa olla katsojan (no, kuulijan) reaktio jos hän tunnistaa melodian kuullessaan sen toistamiseen.

Harvan ihmisen muisti tosin palvelee häntä ihan niin hyvin. 

Jos kiinnostaa antautua pieneen testiin, katsokaa ilman 

ennakkoajatuksia oheinen ote Milos Formanin mainiosta 

elokuvasta Amadeus:

Pysäyttäkää video kohdassa 5:02 ja miettikää.

Laajemman kokonaisuuden toistumisen havaitsee jo varsin moni, varsinkin jos laulun esittää sama henkilö tai jos sanat ja tausta ovat samankaltaisia.

Samankaltaisuuden on tarkoitus sitoa maailmaa yhteen lähinnä alitajuisesti. Sinällään kuulijan ei siis ole mitään syytä pystyä tietoisesti tunnistamaan jo kuultuja teemoja. Mutta mikä mahtaa olla reaktio silloin kun näin sattuu käymään?

Voiko se ilahduttaa jotenkin erityisesti: "Haa, tämä melodia oli aiemmin siinä kohtauksessa, onpa mukavan ironista/kaunista/ valaisevaa!"

Tai voiko se tuntua jopa tylsältä tai ärsyttävältä: "Miksi he laulavat samaa juttua uudestaan? Eihän mikään bändikään soita keikalla samoja biisejä useampaan kertaan!"

Eihän musikaalissakaan tavata laulaa täsmälleen samaa laulua uudestaan — vähintäänkin sanat ovat yleensä toiset. Mutta on kai tuollainen reaktio mahdollinen, varsinkin jos kyseinen laulu ei satu olemaan mieleen.

Itse en yleensä tunnista melodiaa kolmannellakaan kuulemalla, joten katsoessani musikaalia tai oopperaa ensimmäistä kertaa monet tuollaiset jutut menevät minulta täysin ohi. Mutta minusta onkin äärimmäisen kiehtovaa kuunnella musikaaleja useita kertoja putkeen ja jäljittää tekijän tai tekijöiden ajatuksenjuoksua.

On musikaaleja, joissa useimmat melodiat käytetään kahteen kertaan. Taidonnäyte parhaasta päästä on Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen Jesus Christ Superstar, jonka muuten voi bongata loppukesästä Lahdessa. Lisähauskuutena mainittakoon, että Lahden Sinfoniaorkesterin toteuttamassa teatterillisessa konsertissa on mukana kolme Romeossa ja Juliassa lavalla nähtävää esiintyjää!

On myös musikaaleja, joissa samoja melodioita ei juuri uudelleen kuulla, lukuun ottamatta koko näytelmän sitovaa teemaa joka sitten soikin lukuisia kertoja näytelmän kuluessa. Tästä hyvinä esimerkkeinä käyvät Webberin ja Ricen Cats sekä Stein, Bock & Harnickin Viulunsoittaja katolla, jota muuten pääsee kuulemaan tänä kesänä Jyväskylän Kulissi-teatterissa, vain kilometrin päässä meidän esityspaikastamme.

Musiikillisesti kaikkein hienoimpia ratkaisuja ovat mielestäni sellaiset yllättäen esiin nousevat teematoistot, jollaisia löytyy todella paljon Ulvaeus & Anderssonin ja Tim Ricen tekemästä Chess-musikaalista. Chess onkin suuri suosikkini, tästä nimenomaisesta syystä. Tuhannenkin kuuntelukerran jälkeen saatan hoksata jotain aiemmin sivuuttamaani.

Odotan innolla, miten Romeo ja Julia otetaan vastaan. Työryhmän keskuudessa tuntuu olevan suunnaton luottamus niin musiikkiin kuin koko esitykselliseen kokonaisuuteenkin. Moni laulu on esiintyjien mukaan jäänyt päähän kertakuulemalla. Eikös... Eikös sitä sellaista biisiä sanota hitiksi?

Teksti: Antti Viitamäki

Kuvat: Aapo Kahilainen